Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on kadonnut.
"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat toiset kärsimättömiksi.
"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"
Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä! Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua liikahtamatta puunsa takaa.
Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn. — Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.
Sama päivä.
Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai, jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan omalla tavallaan kiinnittävää?… No niin — jotakin tuollaista tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit, tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla koristetut puutarhat y.m. — Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina, katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta kaikkialla — nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman vaikutuksen.
Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin. Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin — muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä… Minä lämmittelen tuon naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa takanani?… Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään… Se kuuluu todellakin lautapeliltä… Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.
Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat viiniköynnösten välissä.
Muisto Montrouge varustukselta.