Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja ulvoen kuolemaa…
Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa. Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.
Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka kaatuivat tällä kunnian varustuksella!
La Fouilleuse'ssa.
Aamu tammikuun 20 päivänä.
Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle, kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in mylly — vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa, joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen, kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.
La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo. Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki. Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen toivon kipinän.
Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta jotenkin hillityn äänen:
"Niin, herra kenraali… No ei, herra kenraali… Epäilemättä, herra kenraali."
Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä: