"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan osoittaen "se on veljeni."
Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin aukolle.
Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät omituiseen hymyynsä.
Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus. Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi hyvältä — kaali ja silava; — mikä vastakohta vapaa-ampujien leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä; sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä" huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa pariisilaisliassa, jota heille purettiin.
Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka — hän ei tiennyt oikein mikä — sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri, joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi, saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:
"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan tuollaista ammattia…"
Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään ja estävän sitä tykkimästä.
Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia, pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista. — Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain hyökkäysaikomuksen.
"Älä sitä — ei sitä, pitkä, ei… minä en tahdo!"
Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti, olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea lausuen: