Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa, tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä, joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!… No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti vänrikin-nauhat.

Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka, joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina, otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla — korkealla yli petoksen ja tappion.

Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"

Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen kantajana.

2.

Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys, tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa juurelle. Päälliköt — sotilaat — kaikki olivat kadottaneet toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an, kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä, uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten juoksuhautain yli.

Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni! Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet heitä… He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän antaumaan viholliselle ilman tappelua.

"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten… Liputko jättää viholliselle samassa, kun kaikki muutkin — kiväärit — kuormasto — kaikki…

"Ju… Ju… Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani eivät he kuitenkaan saa…" Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan kaupunkiin päin.

3.