Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit, porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä. Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:
"Ottaa minunkin lippuni!… Oih!… Mahdotonta!… Kuka oikeuttaa hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa, nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun… se on minun kunniani; minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"
Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin; mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt: ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin häntä tahtosi seurata.
Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti, hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei hevillä hellittänyt.
Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!"
— Viimmein aukeni eräs ikkuna:
"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";
"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"
"Kaikki liput ovat asehuoneessa… sinun tarvitsee mennä vaan sinne ottamaan kuittisi…"
"Kuittini?… Mitä minä sillä te'en?…"
"Se on marskin käsky."