Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu
Père-La-Chaise'ssa.
Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti. Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa, kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa; näin päälliseksi aivan lähellä tuossa — juuri kupukattojen, muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän haamua — Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen katselevan tätä murhe-näytelmää.
XIV.
Lautta.
Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria, pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin viehättävä taulu…
Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään määräpaikkaan; — siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa vesimatkalaisia — ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan, patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.
Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat nyt kokonaan matojen vallassa — puillakin on heidän hävityksensä — ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat perhoset.
Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta — alus moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat — maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja, ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen surunsekaisella juhlallisuudella.
Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle. Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.
"Holoi, lautturi!"