"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin. Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."
Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle. Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana. Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään täydellisesti näkyviin. — Yksi niistä oli hellä, valittavasti liikutettu naisääni!
"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin suinkin voi… odottakaa — antakaa hänelle aikaa… ei hän muuta pyydäkään!…"
"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa… Mutta nyt siit' on loppu", vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä… Holoi, lautturi."
"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä minulle… "Tänne päin, tänne!"
Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa. Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa, tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.
"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi maalaisvaimo ukolta:
"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"
"Kas! eukko Blancheko se on!… Ah, älä puhu!… voipihan tässä tulla hulluksi jo vähemmästäkin… No tuolle Maziliers'in joukolle…" murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa, varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.
"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"