"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!… Mutta minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta roistokunnasta kerrassaan eron!"
"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan ei voi maksaa teille… Niitä on niin monta, jotka sodanaikana menettivät kaiken, mitä heillä oli."
Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!… Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se raato, ei tahtonut… Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois. Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa kuin puuveitsellä sodanaikana; — mutta hän, hän mokoma ei myynyt pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä edes nahoissaan… Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta… 'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!… Mitä ne häneen kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut maksaa minullekin. — Mutta kyllä minä opetan sille s—tanalle toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla olo' maksaa!"
Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen vaan lyhyeen takkiin.
Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se olisi risti-aatteinenkin.
"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa kääntää onnelle selkäänsä."… Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan loppupäätöksen:
"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin täytyyhän hänen se maksaakin!"
Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta… hän on nauta!…"
Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi nyt keskusteluun:
"Älkää olko armoton, isä Chachignot… Mitä maksaa vaivaa teille, mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on niin hyvät varat!"