Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:
"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys; sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!… Onpa oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua — eikä penniäkään — ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä vihollista kohden, tarvitsematta sitä… Ja minä kysyn herralta, minä (toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!) mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt — nyt elää hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"
Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. — Ja parasta se olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on kunnallisneuvosten jäsen.
XV.
Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.
[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin, kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]
On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä. Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia ihmisiä ja eläimiä.
Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa. Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä, puoleksi maahan vajonneina.
Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot ja kuolonkoraukset vastaavat.
Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen — tulkoon sitten uni tai kuolema.