Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät siiviltä — mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.
Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.
Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.
"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan multakasalle lähelle häntä.
Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia! Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä — elävätpä itse te'ossa ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa, kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.
Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset, asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta tuokioksikaan silmistänsä.
"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on maksanut saada hänen maistamaan maata… Korkea arvoiset serkkuni, hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän, ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen virkoaisi…"
Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat toiset — vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään — pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä nokastaan.
"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi uudistaa minun omanikin."
Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!… Eikö todellakaan sydämmesi syki vilkkaammin?