Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:
"Taas tuo vanha juttu."
Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset, jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:
Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias.
II.
Apina.
Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn rasittamalta ja perin rauhattomalta.
Mihin menee hän? Mitä etsii hän?
Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan, joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan paikalle!"… Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan. "Ei, kas vaan! Apina!… Valentinin apina, joka kulkee miestänsä haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää… khää… löytyy, ei löydy…" Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille asti, on raskas käydä.
Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri tehdas… Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis, liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt… Mitä hänen nyt on tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?… Rahat olisivat niin polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä. Leipuri on maksamatta… Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.