Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha. Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä… Apinan vuoro on siis tullut.
III.
Tutkinto-oikeuden esikossa.
En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus, kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä, kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.
Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. — Kaikki nämä epäsoinnut yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon; sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka vastenmielinen se on päästämään saalistansa.
Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa, naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään — synkkä käytävä, joka vei — ken ties mihin! — ehkäpä aina mestauspölkylle, ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, — ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon, oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin, tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.
Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras. Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain. Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen: "Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!…"
Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa syytettyjen haastella keskenään.
"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja kumartui pitkälle käytävään.
Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei… ei, se ei käy laatuun… Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle, kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.