Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi hän:
"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko elämässäni rakasta ketään muuta!"
Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"
Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti takaisin penkilleen.
"— — Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa? — Puhuiko hän kauniisti?"
"Hän sanoi olevansa kovin onneton."
Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure, ystäväni… kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.
Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!… Minä saan varmaankin minun viisi vuotta, minä…" Se herra tunsi asiansa.
Vartiat huusivat; "Vait'… Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.
Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.