Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen — oikein tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit, jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti, niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä säikäytti hän koko käytävän.
"Mitä tämä rähinä merkitsee?… Tehkää tehtävänne!" mörähti hän vartioille ja tempasi oven kiinni.
Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä. Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta; vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P—rujako te täällä seisotte töllistelemässä?"
Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut tuon pienen etukaupunki-näytelmän.
IV.
Valokuvaaja.
Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä. Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät, teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä, äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua, kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda tulevaisuutensa valokuvaajana.
Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein, kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin. Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"… Pimeä kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan luolasta… Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää sisään — niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen… Mutta! Herra valmistaa uhrin! — Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt vaan ohitsekulkioista.
Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi ainoatakaan kuvauttajaa… Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy… No, vait'! Tuolla tulee muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa perään; hän näyttää tyytyväiseltä — hän tulee varmaankin ylös. Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään! Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella. Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan minuutiksi — jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja silmät kostua.
"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat…" virkahtaa viimein isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois… käykääpäs alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan; mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan yksikään ihminen piittaa siitä.