Sitäpaitsi… kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa, mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein. Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan… Mutta pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen: "Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."
Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion, arvelee, katsahtaa ylöspäin… Oi, Jospa kaikki ne silmäparit, jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin neljään!…
Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.
"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti. No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.
Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä" kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin valokuvaajiksi kaikki!
Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja poistuu vallan tyytyväisenä…
Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa; äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa — sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi uudessa kodissa — ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa; suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi sekä saatu tulos: 12 frankkia!
Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että — kiitos olkoon piirakalle höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille — menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia, niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa, mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!…
Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.
Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa — ja siinä kaikki.