Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia leipää… Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan. Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa; hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".
Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan, nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian, tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.
Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa enempi… Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi… Ja siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä loppunut.
V.
Naapurini umpikadussa.
Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku, vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja. Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita — sellaisia, joita tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa —; sen lisäksi muutamia huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina korkeissa porttiholveissa — kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla ympäröidyt peilit.
Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia; hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin — laneetit, torvet, sakkipelit, posetiivit — nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin omalla säveleellä.
Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin — väsyksissä. Ei kuulunut mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai palkkansa.
Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa työläiskodissa näyteltiin.
Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja kiireellisesti. Kello löi seitsemän… kahdeksan… ketään ei tullut. Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan: