"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"
Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat häntä.
"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä neuvoja ja puheita päättymättömiin.
"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!… Miksikä Te ette sano hänen työnantajalleen?"
Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin, hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella lauseellaan: "olkoon menneeksi!" — joka on omituinen alhaiselle aina puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, — kertoi hän itsekseen ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes, kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän… Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja hetkiä lukemasta… Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta toivottomasta itsestään.
Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille asti, huutaen: "tule mukana!… tule mukana, no tule!…" Ja sitten vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin tietäen mikä odotti häntä siellä kotona… Kun hän meni astimia ylös, näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!…" Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin tulo! "Avaa! Minä se olen…"
Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla, tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään rupesi änkyttämään jotakin kertomusta… aina samaa: tovereista — uusista tuttavuuksista… "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee rautatiellä…"
Vaimo ei kuunnellut.
"Ja rahat?"
"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.