"Sinä valehtelet!"
Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur vastusti.
"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi hän.
Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.
"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"
Sitten kirouksia ja lyöntiä — juopon kosto. Kerran päästyään lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu, viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät peljästyksissään. — Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä ilmoitetaan toisilleen metelin syy.
"Se on Arthur! Se on Arthur!"
Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan. Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi olosuhteita toiseltakin taholta.
"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:
"Jo kyllä! Minä olen viettänyt kaksi vuotta vankeudessa… entäs sitten?… Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni, minä!… Tehkääpäs tekin samoin!…"