Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen varastanut… Te olette laittaneet minun vankeuteen… Me olemme suoralla!… Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".
Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin, juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin, kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen — eikä hän ollutkaan ainoa.
"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!…" kuiskasi rouva Veber huokaten…
Sitten saivat naiset hänen laulamaan… Hän lauloi "Pääskyset" herra Bèranger'ilta… Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä kyyneleitä — raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!… Tervatusta pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan lumoutuneena, vetiset silmänsä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät — juomaan viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa…
Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan maailmaa! Oi toki! — — —
VI.
Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.
Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?… Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.
Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin; enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme, ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.