Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto, äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu kyttyrä-hartion ympärille… Kaikki tuollaiset tuntemattomain onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä; meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen, mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme, ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen, joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin yhteistä.
Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.
Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa. Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista ilmaa. — Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti taskussaan.
Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama naamaa vasten.
"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä, mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen, ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.
Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella… Hänen asiansa soluivat hyvin, erinomaisen hyvin… ne olivat vaan tilapäisesti lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä pulskea yritys… suuri kuvallinen teollisuuslehti… Rahoja yllinkyllin… ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.
"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla, "tämä on luotettava yritys… Minä alotan niillä 300,000, jotka Girardin on luvannut!"
Girardin!
Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla. Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in kanssa."
Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma. Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo 300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.