Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat keskenään salaperäistä numerokieltä.
Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa, tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen" onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien, haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".
Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."
VII.
M:n herttuan kuolema.
(Historiallinen tutkimus.)
Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa, kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies, aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa, jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.
Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta, näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana, kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.
"Sanokaa minulle totuus… Minulla ei ole enää pitkiä jälellä… eikö niin?"
Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.