Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä elämässä — vallan, arvon, rikkauden — kaiken täytyi jo näyttää hänestä loitolle poistuneelta — hänestä, joka jo oli valmis vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.
Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!
Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja. Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista, koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "Te kävitte minun ohitseni eilen Boulongemetsässä, mr le Duc…"; siellä oli valituskirjoituksia hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista. Yks'ainoa loimuava punainen liekki — ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.
Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys, joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki. Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä. Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta — jonka luona kamaripalvelia, osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä — aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.
Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella hartaudella…
… Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt — hän viimeisen jäähyväisensä lausunut — nyt voipi herttua kuolla — ja hän kuoleekin.
Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja… Päivä tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.
Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä, tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat… ne painoivat… päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat tiedot… Mutta kuka muistaa sitä tänään?
VIII.
Tullimiehet.