Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää; siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero, että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä. Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!
Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa — ja kaikki tämä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.
Mutta… Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" — joka kyllä oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.
Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä, vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla — ja kaikki seisoivat varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi, kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:
Non Monseigneur
C'est trop d'honneur.
Lisette est sa…ge
Reste au villa…ge.
Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä, heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä loppusointu:
Lisette est sa…ge
Reste au villa…ge…
Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään ollenkaan?"
Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko ruumiinsa värisi kuumeesta.
Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. — Ei voine nähdä mitään surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada maalle.