Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; — se oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen kanhelan vaikutuksen.
Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli vilutaudin tapaan puhuessaan meille.
"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä.
"Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.
Hetekuumeet nielevät ne…"
Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies, joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein todellinen salametsästäjän tai rosvon malli. Jo maalle noustessamme näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.
Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja lausui: "se on minun serkkuni… ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän metsikössä."
Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.
Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului kastanjia ja brucio'ta (laihaa juustoa) veden kanssa — ei milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen pienokaisten heikkoa verta!…
Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen… Pari kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä vedetyt tiilet…
Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta, kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa. Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja äkilliset vaarat vaikuttavat.
Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne, heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei napinoita… ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan… ja kaikki on sanottu.