Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:
"Niin, herra… vaivansahan on meidänkin ammatissamme."
IX.
Cabecillan.
Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa. Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko — Navarran ihanin pääsiäisaurinko — loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun, missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta vasten, kuin liikkumattomat kuvat.
Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa, oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan [espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan, jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta; pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "Dominus vobiscum" [Herra olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.
"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.
Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.
Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä, astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut. Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly, joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.
Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä, nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja baskilais-vuoristolaisia.