Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.
"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin. Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä — seppä ymmärtää heti kaikki.
"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä, kaatumisen pelosta seinään nojaten.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä häntä tapa… Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa…"
Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.
Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun
siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.
Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:
"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.
Huomenna katson mitä minun on tehtävä."
Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan. Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat paukahtelevat alasinta vasten… Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole jättänyt poikaansa koko yönä — niin kovasti isän viha oli saanut hänet pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva, päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen: "Ylös, poika, nouse ylös!"
Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.
"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.