Johon äiti arkana lausuu:
"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".
"Anna hänelle minun vaatteeni… En niitä enää itse tarvitse".
Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.
"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti laskeutuvat pajaan… Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.
Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:
"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat sinun!… Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta ja mehiläisiä… "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne kuuluvat nyt sinulle… Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät… Sinä olet nyt isäntä talossa… Minä lähden täältä… Sinä olet Ranskalle velkaa viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."
"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.
"Isä!" rukoilee poika… Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin askelin enää kääntymättä…
* * * * *