Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville, kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen ihmisjoukon askelien jytinä… Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski on voittanut pelin.
Pikku kavaltaja.
Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.
Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias, mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt, vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä. Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä vanhukselta:
"Kuinka pikku poikanne jaksaa?…"
Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla, pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan näiden kohteliaisuuksiin.
Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen, velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista… Mutta pikku Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.
Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!
Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia harjoituksia.
Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu "kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa; hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!