Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.
Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten! Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä; heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.
Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen, ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut sanoa:
"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa…"
Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja estävän sen tykytyksen.
Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan, matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.
Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:
"Ei sitä, kuuletko iso… Minä en tahdo."
Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:
"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.