Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan. Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä. Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä minulta ottamaan!…"
Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.
III.
Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen. Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta, jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla preussilaisten saarrosvarustusten yllä.
Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!… Ampukaa hänet!…" Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin, juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky, joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.
"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten… Liput oli luovutettu muiden mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.
"Tu… tu… tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani he eivät tule koskaan saamaan…" Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia kohti.
IV.
Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit, nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki, muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin katua.
"Riistetäänkö lippuni!… Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista? Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa, kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun… Se on minun kunniani. Minä estän kenenkään siihen koskemasta."