Vanha Hornus horjui kuin juopunut.
"Kuitin… kuitin…" toisteli hän koneellisesti… Vihdoin hän lähti liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että hänen täytyi välttämättä nähdä se.
V.
Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.
Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.
Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella…
"Hornus, tuossa on lippusi… Sinua kutsutaan… mene hakemaan kuittisi…"
Siis todellakin kysymys kuitista!
Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin… Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!…" Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt…
Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip…" mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää… Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan.