"Hän on Félix Pyat… Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]
Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät; Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset — ja kaikki tämä oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.
"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!…" virkahti äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien" kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta ottamaansa piiraspannua. — Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä piirakaisia.
Taistelu Père-Lachaisella.
[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan miehen viimeinen leposija.]
Vartija hymähti:
"Täälläkö taistelu?… eihän täällä ole koskaan ollut taistelua. Se on niitä sanomalehtien juttuja… Voinhan toki koristelematta kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla, joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani; heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen; mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille, asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun… Rivit hajalleen!…' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin tuhannen frangin arvoinen.
"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen päiväpalkkansa… Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa, jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille, että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.
"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika ajoin heille saapui määräys:
"'Tähdätkää Louvrea… tähdätkää Palais-Royal'ia!'