"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia. Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti, jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.
"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!
"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt… Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään: 'Olemme petetyt… Olemme petetyt.'
"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen hänet.
"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa. Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine, läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon…'
"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia mukanaan… Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää. Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä. Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella, ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.
"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani… Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia… Ne olivatkin meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'
Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja veivät sitten minut mukanaan ulos.
"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan, ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu… Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä… Brrr… Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia, joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin, jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän. Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti… Sellainen se oli Père-Lachaisen taistelu…"
Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten, keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850), mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja La Comédie humaine (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]