Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni. Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna. Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai että olin punastunut ja peloissani.
Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin sävyisästi:
"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."
Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen. Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa. Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta; ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.
Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:
"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin kouluissa… Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."
Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?
Viimeinenkö ranskantuntini!… Ja minä poloinen kun osasin tuskin kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt jäisin!… Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja, jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella! Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel. Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.
Mies parka!
Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys isänmaalle, joka kadotettiin…