"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön, pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen, vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella taskussaan kuvernöörin lupakirja… Huomenna he nousevat ajoissa aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään. Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos. Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti… Mutta ei hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.
"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.
Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:
"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."
Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin pysyy rinnalla:
"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"
Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta viittaa hänelle Valérien-vuori:
"Tulkaa nopeasti… poikanne on täällä."
Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.
Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!…