* * * * *
Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja hypähtävän pystyyn… Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut poikansa askeleet.
Se oli hän!
Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.
Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri kädessä… Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi miehekkäällä ja iloisella äänellä:
"Päivää, äitiseni."
Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön…
"Kuinka voit?… Onko sinulla hyvät tamineet?… Miten on liinavaatteittesi laita?"
Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen, jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin sanoakseen meille:
"Suokaa anteeksi… hänhän on nainen."