"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet pois."
Ritarimerkki.
Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki, rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan, että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.
Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo suuri hiljaisuus?… Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei merkkiäkään… ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.
Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.
"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.
Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone, jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin. Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat, matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri — kaikki ne valuivat vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta sisään… Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä, vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan, kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.
Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.
"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.
Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa… Me ymmärsimme siitä että Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa, poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.