Kuvastin.
Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa], valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo… Hänen kotisaarelaisensa sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä… Talvi sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut eikä siis pelännyt kuolevansa… Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa lintuja.
Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään. Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa… Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja keinutteli itseään päivät päästään.
"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen. Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot, nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?… Pikku raukka, hän saa sen kyllä pian tietää.
Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta, joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla… Kas siinä talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen. Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä… Pikku kreolittarella on vilu, hän ei tahdo enää mennä ulos.
Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa: avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa, vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit, olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan silmukoissa.
Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi, kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan häkin nurkassa…
Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry… Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden kehyksiä suuret indianisulat koristavat.
Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan. Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi. Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa… Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" — Tietysti, lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? — "Oh, katsokaamme, katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni… No hyvä, varrohan vähän…" Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta liekistä: "Voitko nähdä? — En! En näe mitään. — Entäpä nyt? — En! En vieläkään…" Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa valopilkkua.