Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.
Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.
Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille. Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja. Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:
"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?"
Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata heimonsa luo… Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä keisarin puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.
Keisari!… Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan. Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies; toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään kyllä, mihin tuo valta kykenee.
Mutta keisari jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!… Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi. Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin pyhiinvaellukselle Mekkaan.
Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä, jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.
Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo, odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta… Milloin tuo kaikki loppuisi?
"Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta, joka kohosi kostealle taivaalle…