Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:
"ELÄKÖÖN RANSKA!…"
Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi meille kädellään merkin:
"Kaikki on lopussa… menkää!"
Berlinin piiritys.
Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:
"Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon… Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista kotiinpaluuta… Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p. elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena maahan.
"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies, pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta… Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan, toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.
"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.