"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja liikkumattomana… Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin) tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton, jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi vangittiin… En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari kertaa:
"'Voit… to!'
"'Niin, översti, suuri voitto!…'
"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa kirkastui…
"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana ovella. Hän nyyhkytti.
"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'
"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa, koko armeija murskana… Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani. Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua… Mutta mitä tehdä?… Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen eloon?… Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella…
"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'
"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia. Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa. Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa he nyt kai jo ovat menossa… Tuossapa tapahtuu se ja se…' Ja hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen itseluottamustaan.
"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!… Joka päivä käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon: