Alphonse Daudet (s. 1840, k. 1897) kuuluu nykyaikaisista ranskalaisista kirjailijoista kaikkein suosituimpiin. Hän on eteläranskalainen; todella herkullisella huumorilla, mutta samalla sydämellisellä lämmöllä on hän kuvannut rakkaita maakuntalaisiaan pienehköissä novelleissa, joista tässä mainittakoon "Taraskonin Tartarin", ja samoin persialaisia tapoja. Suurempiakin romaneja on hän kirjottanut ja luonnollisesti päässyt niissä syvemmälle sielunelämää kuvatessaan, mutta niissäkin enin viehättävät pienet värikkäät ja elävät erikoiskuvat, temmaten mukaansa, ei "jännittävällä juonella", vaan teeskentelemättömän sieluelämän ja esityksen hienolla suloudella. — Yksi näitä kirjallisuuden hienoimpia "pikkuhelmiä" tarjotaan tässä vihkosessa suomalaiselle lukijalle.

Ensimäinen luku.

Päähänpisto.

Ollaan Temple-korttelissa, Eufents-Rouges-kadulla. Tämä on kapea kuin viemäritorvi; katuojissa seisovaa vettä; kadulla mustia likalätäköitä, homeen ja likaveden lemua ammottavista porttikäytävistä.

Molemmin puolin katua hyvin korkeita taloja kasarmimaisine akkunoineen ja likaisine ruutuineen ilman verhoja; ne ovat asuntoja päiväläisille, kotona työskenteleville, muurarien asumuksia ja yömajoja.

Alakerrassa kauppapuoteja. Joukko ruokakauppoja, kapakoita, hedelmäkaupustelijoita, leipomoita, ja yksi teurastajankauppa, josta sai sinipunertavaa ja keltaista lihaa.

Kadulla ei näy ajopeliä, ei hienoja pukuja, ei tyhjäntoimittajia jalkakäytävillä, ainoastaan hedelmäkaupustelijat tarjoavat huutaen halliensa romuja, ja työläisiä tulvii tehtaista, kokoonkääritty pusero kainalossa.

Oli kuukauden kahdeksas päivä, se jolloin köyhien tuli maksaa vuokransa, ja jolloin odotukseen kyllästynyt talonomistaja ajaa onnettomat kadulle.

Se on se päivä jolloin näkee kulkevan kärryjä täynnä kaikenlaisia huonekaluja, rautasänkyjä ja ontuvia pöytiä, jalat ylöspäin, rikkinäisiä patjoja ja kyökkikapineita. Eikä löytynyt edes oljenkupoa alustaksi näille silvotuille alakuloisille huonekaluille, jotka olivat väsyneet juonitellen kulkemaan alas likaisia portaita, ja tekemään harharetkiä ullakon ja kellarikerroksen välillä. Yö on käsissä. Kaasu-liekit sytytetään yksi erältänsä ja heijastuvat katuojiin ja puotien akkunoihin. Usva on kylmähkö. Kävelijöillä on kiire.

Laivuri Louveau seisoo selkä tiskiinpäin hauskassa lämpimässä ravintolahuoneessa kilistäen lasia erään Villetin puusepän kanssa. Hänen suuri kunniallinen, punakka ja arpinen merimiesnaamassa loistaa leveässä hymyssä, joka panee hänen korvarenkaansakin keinumaan.