Louveau kyllä tulee olemaan täsmälleen yhtymäpaikalla. Kauppa on ylen edullinen ja niin hyvällä alulla, ett'ei nyt sovi vitkastella. Ja iloisa merimies lähtee Seinen vartta alaspäin, huojuvin askelin, ja tuupaten vastaantulevia paria, vallatonna kuin koulupoika, joka kiirehtii kotiinsa, taskussaan hyvät todistukset. Mitä sitten tästä sanonee äiti Louveau — hän, joka on itse viisaus — kun saapi kuulla, että miehensä sai heti myytyä puulastinsa, ja että kauppa on niin edullinen?
Vielä vaan yksi tai kaksi tällaista saalista, niin voivat he ostaa uuden aluksen, sillä tämä "Nivernain Kaunotar" oli jo ruvennut pahasti vuotamaan.
Tätä ei hän lausu miksikään moitteeksi, sillä tämäkin oli ollut kelpo alus nuoruudessaan, mutta kaikkihan lahoo ja vanhenee, ja isä Louveau kyllä itsestäänkin tunsi, ett'ei hän enään ole niin ketterä kuin ollessaan Marne'lla lautturin oppilaana.
* * * * *
Mutta mikä ihme tuolla? Naisia kerääntyy erään portin eteen; ohikulkevat pysähtyvät, puhellaan ja poliisikonstaapeli, joka seisoo joukon keskellä, kirjoittaa muistiinpanojaan.
Laivuri menee kadun yli uteliaana kuten muutkin.
Mitä se on?
Joku yliajettu koira, kiinni ajanut vaunu, katuojaan kompastunut humalainen, ei mitään merkillistä…
Ei! Se on pieni poikanaskali, joka istuu puutuolilla tukka pörrössä ja posket hillolla tahrattuina, ja pyyhkien silmiään rystöillään. Hän itkee. Valuvat kyyneleet muodostavat poikaraukan pesemättömille poskille kummallisia kuvioita.
Totisena ja arvokkaana, niinkuin kuulustelisi rikoksellista tekee rauhan suojelija kysymyksiä pienokaiselle samalla tehden muistiinpanoja.