Clara muistaa tämän niin hyvin, että luo silmänsä alas punastuen, — ja molemmat joutuvat hämilleen.
Sillä hän ei ole enään se pieni poikanaskali punaisessa lakissa, minkä jalat eivät ylettyneet kanteen, kun hän oli kiivennyt ruoritangolle ja istui siinä hajareisin. Ja kun tyttö tulee aamusin, irroittaa huivinsa heittäen sen sängylle, on hän aivan nuoren immen näköinen, niin täyteläiset ovat hänen käsivartensa ja niin hoikka on hän vyötäisiltään.
"Clara, tule varhain ja viivy niin kauvan kuin suinkin on mahdollista!"
On niin hauskaa istua valkoisten varjostimien takana, kahden kesken akkunan vieressä, einettä haukkaamassa. He muistuttivat toisilleen varhaisinta lapsuuttansa, leipälientä, jota söivät sängynreunalla samalla lusikalla. Ah niitä lapsuuden muistoja! Ne lehahtavat kuin häkkilinnut siellä sairas-huoneessa, ja pesivät arvatenkin varjostimien poimuissa, sillä joka aamu ilmestyy uusia poikasia, äsken puhkaistuja ja lentoon valmiita.
Jos joku olisi kuunnellut niiden puhuvan menneistä ajoista, olisi luullut kuulevansa kahdeksankymmen-vuotiasta pariskuntaa, joka on tottunut aina vaan katsomaan entisyyteen.
Mutta eikö löydy myös sellaista tulevaisuutta, joka voi olla yhtä mieluinen?
Kyllä löytyy tulevaisuus, ja sitä kyllä usein ajatellaan, vaikka siitä ei koskaan puhuta.
Mutta eihän ole välttämätöntä puhuessa käyttää sanoja. Löytyy erityinen tapa antaa toiselle kättä ja punastua — ja se on paljon kaunopuheisempaa kuin sanat.
Vihtori ja Clara käyttävät tätä kieltä pitkin päivää. Sentähden kai he niin usein istuvat mitään puhumatta.
Siksi kai myös päivät kuluvat niin nopeaan, että kenenkään huomaamatta kuukausi on vierinyt loppuun.