Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän suinkaan ole sinun ystäviäsi… Minun olisi pitänyt epäillä jotain.
Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli yhdeksän. Yhdeksän!… En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen aikaan!… Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:
'Kello on yhdeksän!'
Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:
'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'
Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli jotain häpeällistä.
'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle sietämättömäksi… En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt… Nyt en enää voi elää näin… Tämä valhe painaa minua, tämä jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi… Ja jos vielä huolit minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa, missä vain tahdot…'
Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten, melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut…
Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.
Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena ja sanoi: