Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.
— En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta… Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.
Silloin sain kuulla kunniani.
— Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi… Miksikä sitten aijot?… Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?… Hän luulee itsensä runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi runoilija… Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen sanovat kaikki… Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi ainukainen kappale, se, jonka minä ostin… Sinä runoilija, mene suolle!… Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä… Siinä toinen yhtä hyvä! … entä hänen kirjeensä … hänen Gustave Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan… Tämän arvostelua odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä … niin, mitä sinä oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?… Kun vaan päässäsi on jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan … sinä olet ruma, oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä … olen varma, ettei sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit hänen luoksensa… Mutta te olette juuri luodut toisillenne… Te olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle todella sopii eikä näyttämö…
Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän vaikeni, menin hänen luokseen, — vaikka koko ruumiini vapisi, — ja sanoin aivan tyynesti:
— Minä en rupea näyttelijäksi.
Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.
— Vai ulos, sanoi hän ilkkuen… En vielä … minulla on sinulle
vielä paljo sanottavaa.
Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni.
Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä … uskotko,
että hänelle tuli kiire… Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisen
Pachecon.
Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän kuin humalassa pitkin kaupunkia… Voi, jospa sinä olisit ollut täällä… Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään… En ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään, minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?… Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin murheelliselta… Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan takaa, sitten lähdin itkien pois.