Kun se oli lopussa, — oi, kuinka aika tuntui minusta pitkältä! — kun se oli lopussa, kutsui Jacques minut hiljaa luoksensa:
— Suutele minua, sanoi hän ja hänen äänensä oli niin heikko, että se tuli niinkuin jostain kaukaa… Kaukanapa hän mahtoi ollakin, koska tuo kauhistava, nopea keuhkotauti jo kaksitoista tuntia sitten oli paiskannut hänet laihaan selkäänsä ja nelistäin kiidätti häntä kohti kuolemaa!…
Kun kumarruin häntä suutelemaan, tapasi käteni hänen kätensä, hänen rakkaan kätensä, joka oli kostea kuolonhiestä. Otin siitä kiinni enkä sitä enää päästänyt. En tiedä, kuinka kauvan näin istuimme, ehkä tunnin, ehkä kokonaisen ijankaikkisuuden, en voi sitä sanoa… Hän ei enää nähnyt minua, ei enää puhunut minulle. Mutta monta kertaa tunsin hänen kätensä liikahtavan kädessäni, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Minä tunnen, että olet siinä.» Äkkiä kävi pitkä värähdys koko hänen ruumisraukkansa läpi, päästä jalkoihin. Näin hänen aukaisevan silmänsä, katselevan ympärilleen, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin, ja kun kumarruin hänen ylitsensä, kuulin hänen sanovan kaksi kertaa hyvin lempeällä äänellä: »Jacques, sinä olet aasi… Jacques, sinä olet aasi!» eikä mitään muuta. Hän oli kuollut…
Oo, minun uneni!…
Sinä yönä kävi ankara tuuli. Joulukuu syyti kaksin kourin räntäänsä akkunoita vasten. Pöydällä, huoneen toisessa päässä, kimalteli kynttilöiden välissä hopeinen ristiinnaulitun kuva. Ristiinnaulitun edessä oli polvillaan pappi, jota en tuntenut. Hän rukoili kovalla äänellä myrskyn kohinassa. Minä en rukoillut enkä itkenytkään. Minulla ei ollut kuin yksi ajatus, yksi itsepintainen ajatus: tahdoin pitää lämpimänä rakastettuni käden, jota pidin tiukasti puristettuna omien käsieni välissä. Voi, mitä enemmän aamu valkeni, sitä raskaammaksi ja kylmemmäksi kävi tuo käsi…
Yhtäkkiä nousi pappi, joka luki latinalaisia rukouksiaan ristiinnaulitun kuvan edessä, tuli luokseni, löi minua olalle ja sanoi:
— Koeta rukoilla… Se tekee sinulle hyvää.
Silloin tunsin hänet… Se oli minun vanha ystäväni Sarlande'in lyseosta, itse abbé Germane kauniine rokonarpisine kasvoineen, papinkauhtanaan puetun rakuunan näköisenä… Suru oli riistänyt minulta niin kaiken ajatuskyvyn, että en hämmästynyt nähdessäni hänet. Se oli minusta aivan luonnollista. Kuinka hän oli joutunut tänne, saatte heti kuulla.
Kun Pikku Mies lähti Sarlande'in lyseosta, oli abbé Germane sanonut hänelle: »Minulla kyllä on velikin Pariisissa, kunnon pappismies… Mutta turhaa olisi antaa sinulle hänen osoitettaan… Et sinä kuitenkaan häntä etsisi.» Voi, ihmeellistä sallimusta! Abbén veli oli juuri se Saint-Pierre'in kirkon pappi, jonka Jacques äiti rukka oli kutsuttanut kuolinvuoteelleen. Juuri tähän aikaan oli abbé Germane sattumoisin läpimatkalla Pariisissa ja asui pappilassa… Joulukuun neljännen päivän iltana sanoi hänen veljensä kotiintullessaan:
— Olen juuri käynyt antamassa viimmeisen voitelun eräälle poika rukalle, joka tekee loppuaan tässä aivan lähellä. Rukoile hänen puolestaan, abbé!