Voi, mikä sekasorto onkaan entisessä Lalouette'in kauppahuoneessa! Pierrotte ei nuku enää lainkaan, mustat silmät ovat epätoivoissaan. Erinomainen nainen selailee vimmatusti lääkärikirjaansa rukoillen pyhää Kanverttia tekemään uuden ihmeen rakastetun sairaan hyväksi… Keltainen sali on jätetty kylmilleen, piano vaikenee, ja huilu on suljettu laatikkoon. Mutta kaikkein sydäntä särkevin, voi, kaikkein sydäntä särkevin on muudan musta hame, joka istuu jossain talon nurkassa ja kutoo aamusta iltaan sukkaa eikä sano sanaakaan; kyyneleet vain valuvat pitkin hänen poskiaan.
Mutta samaan aikaan, kun entinen Lalouette'in kauppahuone yötä päivää on surun vallassa, makaa Pikku Mies aivan levollisena suuressa höyhenvuoteessaan ilman vähintäkään aavistusta niistä kyyneleistä, joita hänen tähtensä vuotaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään; esineet eivät voi tavoittaa hänen sieluansa. Hän ei myöskään kuule mitään, ei muuta kuin kumeata kohinaa, kaukaista huminaa, aivan kuin olisi hänellä korvina näkinkengät, tuollaiset suuret näkinkengät, joilla on punaiset huulet ja jotka kohisevat kuin meri, kun niitä painaa korvaansa vasten. Hän ei puhu mitään, ei ajattele mitään: hän on niinkuin sairas kukka. Kunhan hänellä vain on otsalla kylmä kääre ja jääpalanen suussa, niin ei hän muuta pyydä. Kun jää on sulanut, kun kääre on käynyt kuivaksi hänen tulikuumalla otsallaan, päästää hän korisevan äänen, se on kaikki, mitä hän sanoo.
Näin kuluu useampia päiviä, — päiviä ilman tunteja, päiviä ilman mittaa ja määrää, silloin eräänä aamuna Pikku Mies yhtäkkiä tuntee kummallisen tunteen. Hänestä tuntuu kuin olisi hänet nostettu meren pohjasta. Hänen silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat. Hän hengittää; hän tuntee maata jalkainsa alla… Ajatuskoneisto, joka seisoi kaikkine hiuksenhienoine pyörineen jossain aivojen kolkassa, herää ja ryhtyy jälleen työhön; ensin hitaasti, sitten vähän useammin ja sitten aivan vimmattua vauhtia, — tik, tak, tik, tak, — niin että luulisi kaiken särkyvän, huomaa, ettei tuo koneisto olekkaan tehty nukkumista varten, ja että se tahtoo ottaa kadotetun ajan takaisin… Tik, tak, tik, tak!… Ajatukset risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa kuin silkkilangat: »Hyvä Jumala, missä olen? Mikä suuri vuode tämä on?… Ja nuo kolme naista, tuolla akkunan ääressä, mitä he tekevät?… Tuo musta hame, joka on minuun selin, kuinka se on tutun näköinen?… Luulisipa melkein…»
Ja paremmin nähdäkseen tuon mustan hameen, joka oli niin tutun näköinen, kohoo Pikku Mies suurella vaivalla kyynärpäänsä varaan ja kumartuu ulos vuoteesta, mutta heittäytyy heti kauhistuneena taaksepäin… Tuolla vastapäätä häntä, keskellä huonetta, hän on nähnyt pähkinäpuisen kaapin, joka oli varustettu vanhoilla rautaisilla heloilla. Hän tunsi tämän kaapin: hän oli sen jo nähnyt unessa, kauhistavassa unessa… Tik, tak, tik, tak! Ajatuskone työskentelee tuulen vauhdilla… Oo, nyt Pikku Mies muistaa. Hän näkee Pilois'in hotellin, Jacques'in kuoleman, hautajaiset, tulon sateessa Pierrotte'in luo, hän näkee kaikki edessään, hän muistaa kaikki. Voi, tuo poika raukka on uudelleen herätessään elämään, herännyt myöskin uudelleen suruun ja hänen ensimmäinen sanansa on valitus…
Tämä valitus saa nuo kolme akkunan ääressä työskentelevää naista vavahtamaan. Nuorin heistä nousee ylös huutaen: »Jäätä, jäätä!» Ja hän kiiruhtaa joutuun uunin luo ottamaan jääpalasta ja vie sen Pikku Miehelle: mutta Pikku Mies ei huoli siitä… Hän työntää hiljaa pois käden, joka tavoittelee hänen huuliaan, — kovin kaunis käsi sairaanhoitajattaren kädeksi — ja sanoo vapisevalla äänellä:
— Hyvää päivää, Camille!…
Camille Pierrotte on niin hämmästyksissään kuullessaan kuolevan puhuvan, että jää sanatonna seisomaan, käsivarsi ojona, käsi auki, pidellen ruusunpunaisten sormiensa nenissä värisevää jääpalasta.
»Hyvää päivää, Camille!» sanoo Pikku Mies toistamiseen. »Ooh, kyllä minä teidät hyvin tunnen!… Minä olen nyt aivan tunnoissani… Entä te? näettekö te minut? Voitteko te nähdä minut?»
Camille Pierrette on ihmeissään:
— Näenkö minä teidät, Daniel?… Kuinka minä en teitä näkisi!…