— Niin terve, että saatte heti heittää nuo jäät akkunasta pellolle ja antaa sairaalle linnun koiven ja kostukkeeksi lasin Saint-Emilion'ia… No, huolet pois, pikku neiti! Viikon perästä on tuo nuori kuoleman petkuttaja jalkeilla, siitä käyn minä takuuseen… Mutta siihen asti on hänet pidettävä hiljaa vuoteessa; häntä on varottava kaikilta mielenliikutuksilta, kaikelta järkyttävältä, se on pääasia… Luonto saa pitää lopusta huolen: hän ymmärtää hoitaa paremmin kuin sekä te että minä.
Tämän sanottuaan antaa kuuluisa tohtori Mörökölli nenänipiuvin nuorelle kuoleman petkuttajalle, hymyilee Camille neidille ja menee aika vauhtia pois, kintereillään Pierrotte, joka itkee ilosta ja hokee yhtämittaa: »Voi, herra tohtori, niinkuin on tapana sanoa … niinkuin on tapana sanoa…»
Heidän mentyään Camille koettaa saada sairaan nukkumaan, mutta tämä panee tarmokkaasti vastaan:
— Älkää menkö pois, Camille, älkää menkö pois… Älkää jättäkö minua yksin… Kuinka voitte luulla, että saatan nukkua suuressa surussani?
— Teidän täytyy, Daniel!… Teidän täytyy nukkua… Lepo on teille välttämätön, niin sanoi tohtori… No, olkaa nyt kiltti, pankaa silmänne kiinni ja älkää ajatelko mitään… Tulen kohta teitä katsomaan, ja jos olette sillävälin nukkunut, niin viivyn oikein kauvan luonanne.
— Minä nukun … minä nukun … sanoo Pikku Mies sulkien silmänsä.
Mutta sitten hänelle tulee jotain mieleen ja hän sanoo: Vielä sananen,
Camille… Mikä se musta hame oli, jonka näin vastikään täällä?
— Musta hame?…
— Niin juuri, kyllä te sen tiedätte. Se musta hame, joka istui teidän vieressänne akkunan ääressä ja teki työtä. Nyt se ei enää ole siellä… Mutta äsken näin sen ihan varmaan…
— Eikö mitä, Daniel, te erehdytte… Olen tehnyt täällä työtä koko aamun rouva Triboun kanssa, tiedättehän, vanhan ystävänne rouva Triboun kanssa, jota te kutsutte erinomaiseksi naiseksi. Mutta rouva Tribou ei ole mustiin puettu. Hänellä on yhä vielä entinen, viheriä hameensa… Ei, ihan totta, ei koko talossa ole mitään mustaa hametta… Te olette varmaankin nähnyt unta… No, nyt minä menen. Nukkukaa hyvin…
Sitten Camille Pierrette juoksee nopeasti pois, hämillään ja punoittaen, aivan kuin olisi valehdellut.