Uskonto! Uskonto!
Ylhäinen, pyhä,
Rinnassa ääni!
Lohtujen lohtu!
Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa, hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen 18—, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin perheellä on näet omat merkkivuotensa.
Muuten ei lukija kadota mitään, vaikka sivuutankin tämän ajanjakson elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta, velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat vekselit ja … ties mitä.
On siis vuosi 18—.
Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.
Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.
Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:
— Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.
Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelin
puodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oli
Pikku Mieskin, sen vakuutan… Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isä
Eyssette:
— Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin ikävä … me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla miksi.